Ingrid Stengårdille hienoja sijoituksia pyöräsuunnistuksen MM-kilpailuissa
Tämän vuoden pysu MM-kisat järjestettiin Tšekin Jicinissä. Odotukset kisajärjestelyjen suhteen olivat korkealla, koska Tšekki on perinteisesti järjestänyt korkeatasoisia kisoja. Pääosin odotukset myös täyttyivät. Oman suorituksen osalta odotukset olivat selvästi matalammalla sairasteluiden rikkoman kesän jälkeen. Jo lähtöviivalle pääsy tuntui eräänlaiselta voitolta. Oma päämatka oli edelleen pitkä matka, mutta tiettyä epävarmuutta oli siitä, oliko ajokunto ehtinyt palata edes lähelle kevään EM-kisojen tasoa.
MM-urakka alkoi minun kannalta sopivasti ”lämmittelykisalla” eli urbaanilla sprintillä. Tavoitteena oli tehdä sujuva suoritus ja yrittää ajaa kovaa niillä pätkillä, missä kartta oli tarpeeksi selkeä ja suunnistus sen salli. Odotetusti ikänäkö toi muutamissa paikoissa vähän haasteita, jotka piti selvittää pysähtymällä, mutta kokonaisuutena sain sprinttikisasta irti juuri sen mitä tavoittelinkin. Sprinttirata oli myös todella vaihteleva ja hauska – siinä käytiin niin metsässä ja puistoissa kuin ihan keskellä vanhan kaupungin linnoituksia ja muuta keskustaa. Hatunnosto pitää antaa järjestäjille, sillä iso osa kaupungin keskustaa oli suurelta osin kokonaan suljettu liikenteeltä monta tuntia kisaa varten.
Välipäivän jälkeen oli sitten varsinaisten ”metsämatkojen” vuoro. Niistä ensimmäisenä oli pitkän matkan vuoro. Onneksi pidän hellekisoista, koska sitä oli nyt tarjolla koko rahan edestä ja nousuakin melkein tuhat metriä. Minun ja monen muun pitkän matkan spesialistin harmiksi radan alkuun oli tehty seitsemänrastinen noin 15 min kestävä urbaani sprintti ja vielä samalla 1:15 000 kartalla, jolla sitten loppuratakin ajettiin. Varsinainen sprinttikisahan ajettiin 1:5000 kartalla, josta sentään näki jotain vauhdissa. En näin ollen ollut ainoa hyville sijoituksille ajanut kilpailija, joka tuli kiinniajetuksi jo sprinttiosuuden lopussa. No sitten päästiin vihdoin asiaan ja kunnon nousuihin paahtavassa auringonpaisteessa. Kiinniajetuksi tulemisessa oli se hyvä puoli, että nyt meitä oli kaksi vauhdinpitäjää ja vauhtia todella pidettiin. Pääsin heti ensimmäisessä nousussa toteamaan, että ihan äärirajoilla tullaan menemään. Päätin kuitenkin ottaa riskin ja jatkaa sillä vauhdilla niin kauan kuin vain suinkin pystyn, tietäen että jos nyt tästä jään, niin sitten menee kyllä mahdollisuudet hyviin sijoituksiin. Sinnittelin noin puoli tuntia ennen kuin oli pakko yhteen pitkään ylämäkeen päästää rako ja tein samalla myös hiukan eri reitinvalinnan. En kuitenkaan jäänyt kauan yksin ajamaan sillä sain edellisen, ison virheen tehneen, lähtijän kiinni ja taas oli vauhdinpitoa. Sujuvan suunnistuksen ansiosta, kun edellinen lähtijä oli isäntämaan ykköstykki joka osasi hyvin löytää myös epäselvät polunristeykset, ajoimme uudestaan kiinni minun perässäni lähteneen brittiajajan ja sitten oli melkoista menoa. Useilla rastiväleillä oli vain yksi melko selkeästi paras reitti, joten meidän kolmen porukka pysyi kasassa ja ajettiin ihan minun sen hetkistä maksimia – jopa vähän yli – niin, että karttakontaktikin meinasi ajoittain kadota (olisinpa ollut siinä kevään huippukunnossa niin olisi ollut vähän helpompi). Yleisörastin jälkeen oli enää lyhyt loppulenkki mutta siihen nousuun sitten minun meno hyytyi pahasti ja oli pakko jättää juna. Myös aivot olivat ihan hapoilla joten vähän ihmeen kaupalla selvisin maaliin ilman isompia pummeja. Aikaerot muodostuivat odotetusti suuriksi, joten minun tippuminen letkasta viimeisellä lenkillä ei todennäköisesti vaikuttanut loppusijoitukseeni, joka oli 5. Olin todella tyytyväinen suoritukseen varsinkin huomioiden kesän valmistautuminen. Tiesin myös, että nyt pelattiin kaikki tai ei mitään peliä ja että tällaisesta kahden tunnin ihan maksimisuorituksesta vielä 30 asteen helteessä tulisi olemaan haastava palautua seuraavaksi päiväksi.
Maalissa järjestäjillä oli onneksi heti kylmää suihkua, juomaa ja ruokaa, jotta sai palautumisen heti alulle. Illalla vielä joukkueen hieroja teki parhaansa. Ajatus kisata seuraavana päivänä tuntui silti vielä lähes mahdottomalta, mutta yö tekee ihmeitä ja seuraavan päivän keskimatkan lähtöviivalla oli melko ok olo. Matkaa vain puolet edellisestä päivästä ja nousua vain kolmannes. Lähdin taas matkaan rauhallisesti ja tarkasti osuen hyvin osittain hyvin huonosti näkyville poluille. Seitsemännen rastin jälkeen perään lähtenyt tanskalainen (kisan kakkonen) sai kiinni ja yritin seurata mutta jo yhdeksännelle rastille menevässä pitkässä loivassa nousussa oli pakko luovuttaa ja ajaa loppurata yksin. Pidin kuitenkin suunnistuksen hyvin kasassa, vaikka vauhti ei päätä huimannut. Ilmeisesti monet muutkin olivat väsyneitä, koska aikaerot olivat taas suuret ja yllätyksekseni loppusijoitukseni oli peräti kahdeksas.
Rauhallisen välipäivän jälkeen oli sitten vuorossa yhteislähtökisa. Kisa oli lisäksi myös karsinta viimeisestä paikasta Suomen naisten viestin ykkösjoukkueeseen seuraavalle päivälle. Yhteislähtökisa ajettiin lähes tasaisessa ja melko vähäuraisessa maastossa. Se oli todellinen vauhtikisa, sillä matkaa oli yhtä paljon kuin pitkän matkan kisassa mutta nousua vain sata metriä ja voittoaikakin laskettu yli puoli tuntia pitkää kisaa lyhyemmäksi. Heti alusta lähdettiin kovaa ja alkurasteilla pääsin hyvään porukkaan, mutta aika pian huomasin, etteivät jalat todellakaan olleet palautuneet pitkän matkan kisasta. Ensimmäisellä lenkillä sattui vielä pitkä hajonta, joten puolimatkassa olin kaukana kärjestä. Toisella lenkillä erot tasaantuivat, mutta vauhtini ei silti ihan riittänyt. Lähes virheettömän suorituksen ansiosta sijoitus ei kuitenkaan pudonnut huonommaksi kuin 13. Viestikatsastusten osalta se tarkoitti kakkosjoukkueen ankkuriosuutta.
Viimeisenä kisapäivänä oli sitten viesti. Koko viikon jatkunut liki 30 asteen helle oli muuttunut pieneksi vesisateeksi ja tehnyt tiet ja urat liukkaiksi. Jalat tuntuivat väsyneiltä jo verrytellessä, joten en itkenyt kakkosjoukkueen ankkuriksi joutumista, kun siinä vaiheessa alkoi jo olla kisa aika selvä. Ykkösjoukkue johti ylivoimaisesti kun lähdin metsään ja huhuja oli myös liikkeellä että meidän kakkosjoukkue olisi jo hylätty ensimmäiseltä osuudelta. Ei siis tarvinnut ihan sipiksi ajaa itseäni väsyneillä jaloilla, vaan nautin hyvästä ja haastavasta viestiradasta, jossa oli monenlaista maastoa tarjolla.
Kaiken kaikkiaan hauska ja vaihteleva kisaviikko, joka tarjosi monenlaisia kisoja ja ratoja. Olin tyytyväinen omaan valintaani satsata kaikki pitkään matkaan ja sitten loppu sai mennä miten menee. Hyvällä suunnistuksella sain loppuviikostakin ihan ok sijoituksia, vaikka ajo jätti toivomisen varaa.
Ajattelin ennen kisoja että ehkä 70 MM-kisastarttia yhteensä 20 eri pysu MM-kisassa, eli kaikissa jotka toistaiseksi ovat järjestetty, alkaisi riittää – mutta oli taas niin kivaa että katsotaan ensi kesänä kun Bulgariaan lähtevä joukkue valitaan…
Teksti: Ingrid Stengård
Kuvat: Timo Mikkola
